AAtieto.info

Mitä “antautuminen” tarkoittaa? - Harry M. Tiebout, M.D.

 

Ensimmäiset kaksi tai kolme vuotta, jotka olin tekemisissä AA:n kanssa, olivat koko ammattiurani jännittävimmät. AA oli silloin taianomaisessa vaiheessaan; kaikki mitä tapahtui, näytti oudolta, ihmeelliseltä, kuin toisesta maailmasta. Toivottomia juoppoja nostettiin katuojasta. Tämä uusi lähestymistapa tehosi sellaisiin yksilöihin, jotka olivat kokeilleet kaikkia tiedossa olevia apukeinoja, ilman tulosta. Se, että sai olla lähellä jotain tälläista ryhmää, vaikkakin vain “tarkkailijana”, oli jo sinänsä hyvin innostavaa.

 

Lisäksi, ammatillisesti katsoen, kokonaan uusi väylä oli avautunut alkoholismin ongelmaan. AA:n kokemuksessa, jossakin siinä, oli avain raittiuteen. Tässä oli ensimmäinen todellinen vihje monien vuosien tuloksettoman yrittämisen jälkeen. Sanomattakin on selvää, että edessä olevat mahdollisuudet olivat mitä kiehtovimmat. Pystyisin ehkä oppimaan miten AA toimi ja siten voisin saada tietää jotain siitä, kuinka ihmiset lopettavat juomisen.

Tulevaisuuteni oli nyt selvä: Yrittäisin saada selville sen, mikä sai AA:n toimimaan. Ilman Bill W:tä ja monia muita alkuaikojen jäseniä en olisi päässyt alkua pidemmälle yrittäessäni selvittää tätä. Perehtyminen Kahteentoista Askeleeseen auttoi hieman, mutta paljon suurempi merkitys oli niillä monilla oivalluksilla, jotka Bill ja muut olivat jo saaneet siinä toiminnassa, jolla AA sai aikaan tuloksiaan. Kuulin “pohjan löytämisen” sekä Korkeamman Voiman hyväksymisen tarpeellisuudesta ja nöyryyden välttämättömyydestä - ajatuksista, jotka eivät olleet koskaan tulleet mieleeni ammatillisessa mielessä, eivätkä varmasti koskaan olleet vaikuttaneet ei-ammatilliseen ajatteluuni tai asenteisiini.

Vaikka ne olivatkin vallankumouksellisia, ne olivat kuitenkin järkeenkäypiä ja huomasin lähteneeni tutkimusmatkalle. Aloin tunnistaa selkeämmin, mitä “pohjan löytäminen” todella merkitsi ja aloin tehdä voitavani saadakseni aikaan tämän tuntemuksen potilaissani - miettien aina sitä, mitä yksilön sisällä tapahtui hänen käydessään läpi “pohjan löytämis” -kriisiään. Lopulta onni hymyili minulle jälleen, tällä kertaa potilaan muodossa.

Hän oli jonkin aikaa osallistunut uudenlaiseen psykoterapiaani, jonka tavoitteena oli pohjan löytäminen. Täysin tuntemattomista syistä johtuen, hän koki lievän, mutta tyypillisen muutoksen, joka saattoi hänet myönteiseen mielentilaan. Vastalöydetyt hengelliset perusasiat, vaikka ne olivatkin heikkoja, ohjasivat hänet käymään kaupungin eri kirkoissa. Eräänä maanantaiaamuna hän tuli toimistooni silmät loistaen ja alkoi heti puhua. “Tiedän mitä minulle tapahtui. Kuulin sen eilen kirkossa. Minä antauduin.”

Sanalla “antautuminen” hän sai minut ensimmäisen kerran todella käsittämään, mitä tapahtui siinä vaiheessa kun pohja löytyi. Se oli henkilökohtainen taistelu tappion myöntämistä vastaan; sen myöntämistä, että oli voimaton. Jos ja kun hän antautui, hän lakkasi taistelemasta, hän pystyi myöntämään olevansa lyöty ja pystyi hyväksymään, että oli voimaton ja tarvitsi apua. Jos hän ei antautunut, tuhatkaan kriisiä ei saisi mitään aikaan. Uudeksi terapeuttiseksi tavoitteeksi tuli tarve saada aikaan antautuminen.

AA:n ihme oli nyt hieman selkeämpi. Ohjelma ja AA-yhteisö - tosin edelleen tuntemattomista syistä - pystyivät aikaansaamaan antautumisen, joka vuorostaan johtaisi ”juomattomaan” vaiheeseen.

 

Kuten arvata sattaa, minullakin oli omat jännittävät hetkeni. Aloin ymmärtää mitä tapahtui ja se on aina miellyttävä kokemus.

Yhä etsien innokkaasti, muutin terapeuttista lähestymistapaani. Nyt oli tavoitteena saada aikaan antautuminen. Yrittäessäni saada sitä tapahtumaan, ajatus kohtasi melkoisesti vastustusta, mikä oli kokonaan uusi alue tutkittavaksi. Jatkaessani tutkimusmatkaani, tuli entistä selkeämmäksi, että jokaisen psyykessä oli taipumaton “minä itse” eli ego, joka vastusti voimakkaasti mitä tahansa tappion ajatusta. Kunnes tämä  ego oli jotenkin pienennetty tai saatu voimattomaksi, ei antautumista todennäköisesti olisi odotettavissa.

Painotuksen muuttuminen pohjan löytämisen tärkeydestä antautumisen tärkeyteen ja edelleen egon hillinnän tärkeyteen tapahtui ensimmäisten viiden tai kuuden vuoden kuluessa siitä kun tutustuin AA:han.

Muistan hyvin ensimmäisen AA kokouksen, missä puhuin aiheesta egon- pienentäminen. Vielä aivan lapsenkengissään ollut AA vietti erään ryhmänsä kolmatta tai neljättä vuosipäivää. Minua edeltänyt puhuja kertoi ykstyiskohtaisesti hänen kahden miehen kotiryhmänsä ponnisteluista saada hänet kuiville ja tulemaan ryhmän kolmanneksi jäseneksi. Heidän ponnisteltuaan turhaan usean kuukauden ajan ja hänen toistuvien syöksykierteidensä jälkeen, puhuja jatkoi: “Lopulta minulta otettiin turhat luulot pois ja olen ollut raittiina siitä lähtien.” Tämä oli tapahtunut pari, kolme vuotta aikaisemmin.

Kun tuli vuoroni puhua, käytin hänen sanontaansa “ottaa turhat luulot pois” puheeni ytimenä, jonka ympärille kudoin sanottavani. Ennen pitkää huomasin sivusilmällä, että joku tuijotti minua hellittämättä. Se oli edellinen puhuja. Katsoessani tarkemmin, huomasin hänen tuijottavan minua silmät suurina  ihmetyksestä. Oli täysin selvää, että hän oli ällistynyt siitä, että oli sanonut jotain, missä oli järkeä psykiatrin mielestä.

Tapahtuma osoitti, että kaksi eri ihmistä teki täysin saman huomion: Oli välttämätöntä pienentää egoa. Toinen heistä oli lähestynyt ongelmaa kliinisesti ja toinen nojautunut omaan oivallukseensa siitä mitä hänelle oli tapahtunut.

Kuluneen vuosikymmenen aikana omat pyrkimykseni ovat keskittyneet pääasiassa tähän egon pienentämisen ongelmaan. Ei ole ollenkaan selvää kuinka pitkälle olen päässyt tämän alueen tutkimisessa. Olen kuitenkin edistynyt hieman ja yritän aluksi kertoa teille joistakin havinnoistani ja sitten sovittaa ne AA:n näkemykseen siten kuin sen ymmärrän.

Kuten olen jo maininnut, aika pian oli ilmeistä, että pohjan löytäminen voisi aikaansaada antautumisen, joka vuorostaan pienentäisi egon oikeaan kokoonsa. Ajan myötä ilmeni vielä kaksi muuta tosiasiaa. Toinen näistä oli se, että antautuminen on pohjimmiltaan itsekuriin liittyvä tuntemus.

Toinen taas on lähinnä teille kaikille tutun tosiasian toistamista. On yleisesti tiedossa, että ego voi pullistua ennalleen milloin tahansa. Vuosien raittius ei ole mikään vakuutus sen uudelleen pöyhistymisen varalle. Ei yksikään AA-lainen, ei edes veteraani, voi koskaan hellittää valppauttaan egon elpymisen suhteen.

Hiljattain eräs AA-lainen mainitsi kirjeessään toiselle jäsenelle pelkäävänsä, että häntä vaivasi “pyhimys-tila”, joka on selvä vihje omahyväisyydestä ja itseriittoisuudesta, jotka niin helposti hiipivät pitkään raittiina olleeseen henkilöön. Luulo siitä, että tietää kaikki vastaukset - tai se toinen ääripää, että ei tarvitse tietää mitään vastauksia ja vain seurata AA:ta - ovat kaksi muuta osoitusta vaikeuksista. Molemmissa tapauksissa avoin mieli on selvästi kateissa.

Merkki egon palautumisesta nähdään ehkä yleisimmin henkilössä, joka putoaa vaaleanpunaiselta pilveltään; tästä teille kaikille tutusta mielentilasta. Tämä autuas tila on looginen seuraus antautumisesta. Ego, joka on taistellut vastaan kaikin keinoin, yksinkertaisesti vain antaa periksi ja henkilö kokee rauhaa ja tyyneyttä sisällään. Seurauksena on valtava vapautumisen tunne ja hän singahtaa suoraan vaaleanpunaiselle pilvelleen ja ajattelee löytäneensä maanpäällisen taivaan. Kaikki tietävät hänen putoavan alas jossain vaiheessa, mutta ei ehkä ole yhtä selvää, että vähitellen paluutaan tekevä ego pakottaa hänet vaaleanpunaiselta pilveltä alas elämän estraadille, missä hän voi AA:n avulla oppia kuinka tulla raittiiksi henkilöksi, eikä enkeliksi.

Voisin kertoa teille monta tuttua esimerkkiä osoittaakseni, että on aina vaarallista olettaa egon olevan kuollut ja kuopattu. Sen kyky syntyä uudelleen on äärimmäisen hämmästyttävä ja sitä ei pidä koskaan unohtaa.

Toinen havaintoni - se, että antautuminen on  itsekuriin liittyvä tuntemus  - tarvitsee selityksen. Viimeaikaisissa kirjoituksissani olen osoittanut, että pohjimmiltaan egon tehtävänä on koko ajan työntyä johtoon ja se toimii siinä alitajuisessa olettamuksessa, ettei sitä, siis egoa, pitäisi estää. Se pitää itsestäänselvänä oikeutenaan jatkaa toimintaansa eikä siksi mitenkään oleta tulevansa estetyksi eikä sillä ole mitään kykyä sopeutua tällaiseen mahdollisuuteen. Estäminen tarkoittaa käytännössä: “ei, et voi jatkaa näin”, mikä on itsekurin hallinnan ydin. Yksilö, joka ei siedä tätä estämistä, on perusolemukseltaan henkilö, jolla ei ole itsekuria.

Antautumisen tarkoitus AA:ssa on nyt selvillä. Se aikaansaa tämän egon pysäyttämisen saamalla yksilön toteamaan: “Minä luovutan, minä luovun omista itsepäisistä tavoistani. Olen oppinut läksyni.” Hyvin usein tämä on ensimmäinen kerta hänen aikuisen elämänsä aikana, kun hänellä on ollut riittävästi  itsekuria pysäyttämään hänen päättömän ryntäilynsä.

 

Hän on itse asiassa onnekas omatessaan kyvyn antautua. Juuri se erottaa hänet villieläimistä. Ne voidaan alistaa, mutta ei koskaan todella kesyttää. Ne eivät koskaan ala rakastamaan isäntänsä voimaa, minkä me ihmiset voimme tehdä suhteessa meitä kaikkia ohjaavaan Herraan. Ja tämä tapahtuu, koska kykenemme antautuman ja todella tuntemaan “Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.” Kun se on totta, olemme tulleet itse asiassa “Jumalan uskollisiksi palvelijoiksi.” Hengellinen elämä on silloin todellisuutta. Olemme tulleet ihmiskunnan jäseniksi.

Valitettavasti tuo ego palautuu ellei yksilö opi hyväksymään itsekuriin perustuvaa elämäntapaa, mikä tarkoitaa sitä, että jatkuvasti tarkkaillaan egon paluun mahdollisuutta.

Tämä ei ole uutinen AA:n jäsenille. He ovat oppineet, että yksittäinen antautuminen ei riitä. Perustajajäsenten viisaassa ohjauksessa on painokkaasti tähdennetty jatkuvan ponnistelun tarpeellisuutta ihmeen säilyttämiseksi. Kaksitoista Askelta kehottaa toistuvaan itsetutkiskeluun - ei vain yhteen - ja Kahdestoista Askel itsessään on toistuva muistuttaja siitä, että on työskenneltävä raittiuden säilyttämiseksi. Sen lisäksi siitä puhutaan Kahdennentoista Askeleen työnä - ja sitä se täsmälleen on. Siinä vaiheessa ihme onkin jo seuraavaa kaveria varten.

Kaksitoista Perinnettä ovat myös sitä AA:n osaa, johon ei liity ihmettä. Ne edustavat, kuten Bill W. on sanonut, kokemuksen oppitunteja. Ne palvelevat oppaina kokemattomille; todellisuudessa ne ohjaavat tietämättömän ja ajattelemattoman matkaa.

Sillä on merkityksensä, että painotan niitä seikkoja, johon ei liity AA:n ihmettä. Kun tutustuin ensi kertaa AA:han, leijuin samalla vaaleanpunaisella pilvellä kuin suurin osa jäsenistöä. Minäkin kävin läpi pettymys-vaiheen ja, onnekseni, sain siitä paljon vahvemman uskon kuin se, mitä vaaleanpunainen pilvi voi tarjota. Huomatkaa, että en aliarvio ihmeitä; ne juuri saavat ihmisen hellittämään. Tiedän nyt kuitenkin todeksi Raamatun lauseen: “Teoistaan heidät tunnetaan.” Vain kovan työn ja uurastuksen kautta voidaan savuttaa kestäviä tuloksia.

Sen vuoksi, että jokaisen ihmeen aikaansamiseksi vaaditaan työtä, on kiinnostukseni juuri tätä osa-aluetta kohtaan kasvanut. Voin paremmin hyväksyä järjestäytymisen tarpeellisuuden; rakenteen, joka hillitsee ja samalla opastaa. Uskon, että pitää olla kokouksia, jotka luovat yhteenkuuluvaisuuden tunteen isoon toimivaan yhteisöön, jonka jokainen yksilö on vain osa kokonaisuutta.

Ja uskon, että mikä tahansa ryhmä tai yksilö, joka jättää osallistumatta yhteisön toimintoihin, tekee itselleen ja ryhmälleen karhunpalveluksen siinä, ettei hyväksy niitä järjestystä ylläpitäviä arvoja, jotka olennaisesti liittyvät näihin toimintoihin.

Hän saattaa pitää egonsa vapaana ristiriidoista, mutta ei silti estä sen  johtoasemaa. Hänen mahdollisuutensa säilyä raittiina eivät ole kovinkaan hyvät. Itse asiassa hän yrittää selviytyä omin voimin ja matkata kohti uutta ihmettä, joka ei ehkä toteudukaan seuraavalla kerralla.

 

Harry M. Tiebout, M.D.

Kirjoitus julkaistu Grapevinen 4/1963 numerossa.

@ Yhteydenotto | Anonymiteetti | © Copyrights